Juuso Sikiö, sotilaspastori

“Nämä aiheet ovat luonnollisesti raskaita ja aiheuttavat monissa ahdistusta ja itkua. Itselleni on valtavan merkityksellistä tukea tällaisten tunteiden hyväksyntää ja käsittelyä.”

Työskentelen sotilaspastorina Haminassa Maasotakoulussa – työnimike on melko harvinainen, ja tällä hetkellä Suomessa työskentelee vain 26 sotilaspastoria. Tehtäviini kuuluu kohdata varusmiespalvelua suorittavia nuoria: rohkaisen, koulutan ja tuen. Kanssani käytävät keskustelut ovat laidasta laitaan – parisuhteen päätös, motivaatioasiat, riippuvuudet, lähipiirin sairastumiset, onnettomuudet tai kuolema.

Oma polkuni tehtävään on alkanut isostoiminnasta ja kerhojen ohjaamisesta. Olen opiskellut uskonnon ja psykologian aineenopettajaksi sekä papiksi – opinnoissani tähtäsin joko nuorisopapiksi tai uskonnonopettajaksi. Vastaan tuli tämä työ, ja se on sopinut minulle sangen hyvin. Työ on todella monipuolista ja erittäin merkityksellistä: toisaalta yksilöiden, toisaalta koko maan puolustuskyvyn tukemisen vuoksi.

Kohtaamisia tulee ja menee paljon. Muistan, kun meillä oli aikanaan yksi varusmies, jolla oli vaikeuksia sopeutua sotilaskuriin – hän oli jatkuvasti riidoissa johdon kanssa, eikä yhteistyö pelannut kumpaankaan suuntaan. Häntä olisi pitänyt virallisesti rangaista ankarasti käytöksestään, mutta teimme komppanian päällikön kanssa sopimuksen, että hän tulee ensiksi juttelemaan minulle muutaman kerran viikossa. Tilanne helpotti, eikä rangaistukselle tullut tarvetta. Oli hieno tunne, että sain tuettua keskusteluiden avulla häntä käymään palveluksensa loppuun hyvässä hengessä.

Toinen merkittävä asia, jossa olen ollut mukana, liittyy johtajakoulutuksiin. Koulutuksen aikana käsitellään esimerkiksi kuoleman kohtaamista sekä oman elämän rajallisuutta. Osana yhtä harjoitetta kukin koulutettava kirjoittaa “viimeisen kirjeen”, jonka ajatuksena on, että jos huomenna lähtisin sotaan ja saattaisin kuolla, kenelle haluaisin sanoa viimeiset sanansa. Nämä aiheet ovat luonnollisesti raskaita ja aiheuttavat monissa ahdistusta ja itkua. Itselleni on valtavan merkityksellistä tukea tällaisten tunteiden hyväksyntää ja käsittelyä. Se mikä tässä kaikessa on hienointa, on se, että kirjeiden jälkeen monelle nuorelle on kirkastunut se, ketkä heille ovat rakkaita ihmisiä ja mistä he ovat heille kiitollisia. Moni oivaltaa sen, että miksi ihmeessä näitä asioita täytyisi pitää sisällään ja sisällyttää vasta viimeisiin sanoihin – ja että ehkä olisi syytä kertoa nämä asiat omille rakkailleen seuraavalla kerralla, kun heitä näkee.

– Juuso Sikiö, sotilaspastori, Maasotakoulu