Mio Kivelä, seurakuntapastori

“Sisälläni ikuisesti asuvan erityisnuorisotyönohjaajan sydän sykkii myös niille nuorille, jotka saavat käytöksellään muut kaikkoamaan. He jäävät kovin helposti yksin ja aikuisista etäälle.”

Työskentelen Raision seurakunnassa nuorisotyön pappina ja kasvatuksen työalajohtajana. Työalajohtajana toimin esihenkilönä kaikille kasvatuksen työntekijöille, muun muassa nuorisotyönohjaajillemme. Ennen pappeutta työskentelin itsekin pitkään erityisnuorisotyönohjaajana eri seurakunnissa. Nuorisotyö onkin ollut vahvasti osa elämääni aina omasta nuoruudestani alkaen.

Nuoruuteni oli raskasta ja vaikeaa aikaa. Olen transmies, eli mies joka on syntymässä määritelty naiseksi, ja sukupuolidysforiani väritti nuoruuteni masennukseen, ahdistukseen ja itsetuhoisuuteen. Samalla sain kuitenkin myös oppia, kuinka suuri merkitys välittävillä ja turvallisilla aikuisilla voi nuorelle olla. Silloin tiesin, että haluaisin tehdä nuorisotyötä, ja rippikoulun myötä juuri kirkossa.

Meitä sateenkaarinuoria oli seurakunnassa monia, mutta emme puhuneet asiasta avoimesti. Muistan kuinka kerran eräs vanhempi nuori puhui kauheaan sävyyn sateenkaarevuudesta. Poistuin paikalta ja itkien päätin, että tulisin tekemään kaikkeni, jotta joskus kaikenlaiset nuoret voisivat olla osa kirkkoa, ilman pelkoa. Olen iloinen, että niin olen myös saanut tehdä – olla luomassa kirkkoon monin eri tavoin lisää tilaa muun muassa meille sateenkaari-ihmisille.

Tietoisuus sateenkaarevista asioista on kasvanut paljon ja turvallisempia tiloja on yhä enemmän. Toisaalta samalla myös aiheesta keskustelu on julkisempaa ja siten myös vihapuhe yltää myös helpommin nuorten korviin ja kaikkialle arkeen. Usko ja sateenkaarevuus näyttävät yhä joillekin ristiriitaisilta keskenään. Niin sen ei kuitenkaan tarvitse olla. Esimerkiksi minä olen kuka olen, eikä muiden mielipiteet tai ajatukset sitä muuta. Sateenkaarevuus ja usko ovat molemmat erottamaton osa minua.

Sisälläni ikuisesti asuvan erityisnuorisotyönohjaajan sydän sykkii myös niille nuorille, jotka saavat käytöksellään muut kaikkoamaan. He jäävät kovin helposti yksin ja aikuisista etäälle. He tarvitsevat ihmisiä, jotka tulevat kohti. Ihmisiä, jotka ymmärtävät, että “vittu mitä paskaa!” voi tarkoittaa “Kiitos! En oikein osaa ottaa vastaan, jotain näin ystävällistä ja hyvää – sitä että musta välitetään. Se pelottaa ja tuntuu helpommalta työntää sua pois ja tarttua siihen vihan rooliin, johon olen tottunut”. Silloin voi nähdä, kuinka kaikille haistatteleva ja vastahakoinen nuori toteaakin rippileirin lopussa, että “olishan sitä voinut olla pidempääkin”. Silloin saa kohdata ihmisen kaiken sen vihan, uhon ja pelon alla. 

Haluan kohdata nuoret niin, että yritän parhaani mukaan katsoa asioita myös heidän näkökulmastaan. Aikuinen voi helposti ajatella, ettei esimerkiksi kahden viikon suhteesta eroaminen ole iso asia, mutta nuorelle se voi aidosti tuntua sillä hetkellä maailman suurimmalta tragedialta. Hänen tunteensa ovat aidot ja totta, eikä niitä tulisi väheksyä.

Eräs nuori totesi viisaasti: “Me nuoret olemme maailman tulevaisuus, mutta me olemme täällä jo tänään”. Kuunnellaan nuoriamme, otetaan heidät todesta ja eletään heidän kanssaan jo tänään – ei vain tulevaisuudessa.

— Mio Kivelä, seurakuntapastori ja kasvatuksen työalajohtaja, Raision seurakunta