Sanni Soilampi, projektipäällikkö ja valmentaja

“Olemme silloisen valmentajakaverini kanssa monesti pohtineet, olisimmeko voineet halata lasta useammin tai tehdä jotain enemmän. Kaikessa karmeudessaan tämä kokemus oli minulle kimmoke siihen, että haluan olla lapsille ja nuorille turvallinen aikuinen – sellainen, joka kohtaa ja kuuntelee.”

Työskentelen Suomen Urheiluliiton Yleisurheilun yhteinen talo -hankkeessa projektipäällikkönä. Hankkeen tavoitteena on tukea maahanmuuttajataustaisten lasten, nuorten ja perheiden kotoutumista suomalaiseen yhteiskuntaan yleisurheilun seuratoiminnan avulla. Kehitämme seuroihin matalan kynnyksen harrastuspalveluita, käytänteitä ja tapahtumia sekä niihin liittyviä tukimateriaaleja – keinoja, jolla yleisurheilusta syntyisi monikulttuurisuudelle avoimempi ja kaikille saavutettavampi laji. 

Olen itse ollut mukana yleisurheilun parissa koko ikäni. Valmentamisen aloitin alle 15-vuotiaana. Varhaisilta valmentajavuosiltani muistan erityisesti pysäyttävän hetken, kun yksi valmentamani lapsi menehtyi perheväkivallan seurauksena. Olemme silloisen valmentajakaverini kanssa monesti pohtineet, olisimmeko voineet halata lasta useammin tai tehdä jotain enemmän. Kaikessa karmeudessaan tämä kokemus oli minulle kimmoke siihen, että haluan olla lapsille ja nuorille turvallinen aikuinen – sellainen, joka kohtaa ja kuuntelee.

Merkityksellisimmät hetket valmentajana ovat usein olleet niitä, kun nuori on kertonut minulle jostain muusta kuin urheilusta, kuten ystävyyssuhteistaan, perhetilanteestaan tai muista henkilökohtaisista asioista. Se, että olen ansainnut heidän luottamuksensa, on tärkeintä. Harrastukset tarjoavat turvallisten aikuisten ohjaamina paikan, jossa lapset voivat onnistua ja epäonnistua yhdessä, sekä oppia tunne- ja vuorovaikutustaitoja. Meidän tehtävämme on varmistaa, että harrastuksissa jokaisella lapsella on koulun ohella turvallinen ympäristö kasvaa ja kehittyä.

Yhteisöllisyys on seuratoiminnan suurimpia voimavaroja – ja se syntyy pienistä teoista. Kerran kisamatkalla eräs valmentaja jakoi paluumatkalla kaikille mukana olleille urheilijoille suklaata ja kävi näin kohtaamassa jokaisen henkilökohtaisesti. Se oli pieni ele, mutta valtavan merkityksellinen. Myös omilta urheiluvuosilta muistan, miten tärkeää oli, kun joku vanhempi seuran jäsen tervehti ohi kävellessään. Nyt minä olen se, jonka pitää muistaa moikata – vaikka olisi kuinka huono päivä. Harrastusyhteisö – lajiperhe – voi monelle olla elämää kannatteleva voimavara. Nykyisessä työssäni haluan mahdollistaa sen, että jokaisella nuorella olisi mahdollisuus kokea tuo. 

– Sanni Soilampi, projektipäällikkö ja valmentaja, Suomen Urheiluliitto