Teemu Ruohonen, nuorisotoiminnan suunnittelija, Näkövammaisten liitto ry

“Yhdellä leirillä olin saunomassa nuorten kanssa. Keskustelu kääntyi kiusaamiskokemuksiin – käytännössä koko saunaporukalla oli tausta kiusatuksi tulemisesta. Siinä meni itse aika hiljaiseksi.”

Työskentelen Näkövammaisten liitolla nuorisotoiminnan suunnittelijana. Olen itsekin näkövammainen – minulta puuttuu keskeinen näkökenttä, reuna-alue on tallella, olen siis heikkonäköinen. Työskentelin aiemmin mediatoimistossa, mutta työn ja oman arvomaailman ristiriita kasvoi. Kun kymmenen vuotta tuli täyteen, totesin, että haluan tehdä jotain, mikä tuntuisi merkityksellisemmältä. Sitten aloitin yhteisöpedagogiopinnot. Näkövammaisjärjestöt olivat minulle tuttuja vapaaehtoistoiminnan kautta jo ennestään. Minulla kävi tuuri – valmistuessani Näkövammaisten liitossa aukesi hakuun nuorisoon ja vapaa-aikaan keskittyvän työntekijän paikka. 

Työtehtäviini kuuluu kaksi isoa kokonaisuutta: nuorten vapaa-ajan toiminta ja Pimé Café -toiminta, joka on kaikille avoin kahvila, joka toimii ikään kuin heijastuksena näkövammaisten arkeen. Pimeän kahvilan tarjoilijat ovat näkövammaisia ihmisiä, jotka opastavat tilassa toimimiseen. Kahvipöydässä pääsee toimimaan ilman näköaistia ja osallistujille valkenee, mitä näköaistin puuttuminen käytännössä tarkoittaa. Nuorten vapaa-ajan toiminnoissa kohderyhmääni ovat 12-30-vuotiaat eri puolilla Suomen, keiden kanssa kokoonnumme pääosin leireihin ja tapahtumiin. Koska nuoria on ympäri Suomen, kokoonnumme pääosin viikonloppuisin – toki arkena joskus esimerkiksi verkossa. Jos olet näkövammainen nuori, todennäköisesti koulussasi ei ole toista näkövammaista. Pääjuttumme onkin tavata paikan päällä – vertaistuki on toimintamme ydin. 

Yhdellä leirillä olin saunomassa nuorten kanssa. Keskustelu kääntyi kiusaamiskokemuksiin – käytännössä koko saunaporukalla oli tausta kiusatuksi tulemisesta. Siinä meni itse aika hiljaiseksi. Nuoret jakoivat kokemuksiaan vertaisilleen ja juttelivat siitä, mikä merkitys toimintamme kautta syntyneellä kaveriporukalla oli. 

Toinen muisto on ajalta, kun olimme laskettelemassa nuorten kanssa. Yksi vanhempi silloin laittoi aluksi viestiä, että eihän näkövammainen voi lasketella – se väite tuntui itsestäni ihan älyttömältä. Homma toimi lopulta tosi hyvin, ja siinäkin tuli yksi ennakko-oletus todistettua vääräksi. Liikkumisen tukena käytimme kypäräpuhelimia, jotka toimivat radioyhteydellä. 

Ajattelen, että näkövammaisia ei tulisi kasvattaa pumpulissa – me pystymme vaikka mihin. Otamme toiminnassamme paljon asioita huomioon. Mietimme tarkkaan, miten nuoret kulkevat junalla ja miten he pääsevät paikalle. Erilaisia avustajapalveluita on saatavilla. Se, että uskaltaa lähteä liikkeelle ja huomaa, että asiat toimivat, kasvattaa itsevarmuutta ihan valtavasti. Mielestäni meidän tärkein tehtävämme on saada nuoret uskomaan itseensä ja löytämään yhteisön, jossa he voivat jakaa kokemuksiaan ja kertoa myös kavereillaan onnistumisistaan. Vaikkei meistä välttämättä lentokapteeneja tule, monta unelmaa on saavutettavissa, näkörajoitteista huolimatta.

— Teemu Ruohonen, nuorisotoiminnan suunnittelija, Näkövammaisten liitto ry

Kuva: Marika Mäkinen