Tuomas Perkiö, erityisnuorisotyön asiantuntija

“Luottamusta rakennettiin vakaasti, ja esimerkiksi palautekierroksilla kerätyt ‘ihan kivat’ muuttuivat oikeasti konkreettisiksi kehitysideoiksi, kun nuoret huomasivat, että palautteella on väliä.”

Työskentelen Tampereen seurakunnilla erityisnuorisotyön asiantuntijana. Eniten työskentelen tällä hetkellä Walk in -terapian parissa, sekä terapeuttina että koordinaattorina. Lisäksi vedän tukiryhmiä aggressiivisesti käyttäytyville nuorille. Kotiseurakunnassani oli aikanaan yökahvila, jossa kävin itsekin pelaamassa heidän vuoroilla sählyä. Aloin myöhemmin käymään enemmänkin seurakunnan järjestämässä nuorisotoiminnassa. Kun tuli aika valita oma urapolku lukion jälkeen, muistelin merkityksellisiä hetkiä, joita minä ja muut kokivat nuorisotoiminnan parissa – uravalinta kirkastui.

Aloittaessani seurakunnan nuorisotyössä, panostin vahvasti kulttuurin luomiseen ja siihen, että nuoret saavat itse olla toiminnan järjestämisessä isossa osassa. Halusin, että nuoriin luotetaan, he kantavat vastuuta ja kokevat ylpeyttä siitä mitä tekevät, oli se sitten leireillä tai seurakunnan muussa nuorisotoiminnassa. Meillä oli setti avaimia, joita kutsuttiin “nuorten avaimiksi” – nuorten kanssa yhdessä sovittiin, kuka oli milloinkin vuorossa ja millaista ohjelmaa järjestettiin. Teimme kulttuurityötä pitkäjänteisesti ja nuoret näyttivät esimerkkiä aina uusille nuorille. Luottamusta rakennettiin vakaasti, ja esimerkiksi palautekierroksilla kerätyt “ihan kivat” muuttuivat oikeasti konkreettisiksi kehitysideoiksi, kun nuoret huomasivat, että palautteella on väliä. 

Yhtenä keskeisenä periaatteena ajattelin, että jos nuori ehdotti jotain uutta toimintaa, yhdessä mietitään, miten se onnistuisi – lähtökohtaisesti ei sanota ei, vaikka arvaisikin, että joku asia saattaa olla mahdotonta toteuttaa. Järjestimme yhden porukan kanssa leirejä, joissa menimme metsään pelaamaan värikuulasotaa. Nuoret ehdottivat, että leirikeskuksen metsiin olisi mahtava rakentaa esteratoja ja että he voisivat hankkia siihen materiaalit. Vastasin, että rakentaminen edellyttäisi lupaa Metsähallitukselta, koska metsät olivat heidän omistuksessa. Yhtenä aamuna sain yllättäen sitten soiton Metsähallituksen edustajalta, joka kertoi, että yksi nuori oli heidän kanssaan neuvotellut asiasta – rakentaminen onnistuisi tiettyjen sääntöjen puitteissa. Nuoret rakensivat esteet metsään, ja asianmukaisesi muutaman vuoden päästä sitten purkivat ne, kun metsässä aloitettiin hakkuutyöt. 

Nuoret elävät paradoksimaisessa ikävaiheessa, jossa samaan aikaan revitään itseään irti aikuisista, muttei kuitenkaan olla vielä aikuisia itse – vanhemmista irtautuminen aiheuttaa psyykkistä tuskaa. Sitä helpottaakseen nuoret kapinoivat, kokeilevat rajoja ja etsivät omaa identiteettiään. Montaa aikuista se ärsyttää. Moni kohtelee nuoria kuin lapsia, mutta samalla odottaa heiltä aikuismaista käytöstä – tämän pitäisi olla toisin päin. Nuoria kuuluu kannustaa ja rohkaista tekemään päätöksiä, kantamaan vastuuta ja itsenäistymään, samalla varautuen siihen, että välillä he lapsen lailla tarvitsevat aikuista. Se on nuorisotyöntekijän ammatin olemassaolon tarkoitus – olla se kohtaava ja ymmärtävä aikuinen, joka on läsnä, kun nuori käy tätä elämänvaihetta läpi.

– Tuomas Perkiö, erityisnuorisotyön asiantuntija, Tampere