Siru Vehviläinen, verkkokriisityöntekijä Sekasin-chatissa
“Jos mulle on aikuisena helvetin jännittävää soittaa autokorjaamoon ja pyytää tuulilasin vaihtoa, niin voi miettiä vaan, miten vaikeaa nuorelle voi olla kertoa omasta pahasta olostaan. Ei se ole helppoa, ja siksi me autamme.”
Olen verkkokriisityöntekijä Sekasin-chatissa. Käyn keskusteluita ja tuen muita päivystäjiä heidän työssään. Lisäksi teen myös Sekasin-chatin sosiaalista mediaa. Taustani on media-assistentin opinnoissa, ja erään nuorisotyöpajan myötä opiskelin nuoriso- ja vapaa-ajan ohjaajaksi sekä myöhemmin ylemmäksi yhteisöpedagogiksi asti.
Pidän työstäni tosi paljon. Puhun siitä aika vähän, ja yleensä mainitsen vain työskenteleväni nuorten parissa. Meille itsemurhasta ja mielenterveydestä keskustelu on arkipäivää – usein reaktio työnkuvaani on nuorten pahoinvoinnin ja oman jaksamiseni voivottelu. Itse jaksan tosi hyvin. Meillä on erinomaiset työkalut työn tueksi. Olemme nopeita reagoimaan ja kartalla siitä, mitä maailmassa tapahtuu ja mitkä asiat nuoria puhuttavat. Samaan aikaan kun nuoret voivat huonosti, heillä on myös uskomaton kyky etsiä tietoa, hakeutua avun piiriin ja sanoittaa tunteitaan sekä ympäröivää maailmaa. Chatin asiakkaat ovat todella erilaisia. Yhdessä chatissa on 12-vuotias kertomassa, että apua, hän on ihastunut omaan opettajaansa, ja toisessa chatissa 29-vuotias kertoo, että on väkivaltaisessa suhteessa, eikä tiedä miten lähteä, koska on viimeisillään raskaana. Yleisin aihe on paha olo, ja sen alle menee tosi paljon erilaisia aiheita.
Työssäni korostuu yksittäisten hetkien merkitys. Keskustelut käydään anonyymisti, eikä nuoria kohtaa vuosien päästä samalla tavalla työn ulkopuolella, kuten vaikka kohtaan aiempia nuoriani nuoriso-ohjaaja-ajoiltani. Keskustelin todella ihanasti erään nuoren kanssa, joka keskustelun lopuksi toivotti “hyvää loppuelämää”. Toivotin samaa ja mietin, että me ei tulla kohtaamaan enää ikinä, mutta tää oli silti molemmille tosi ihanaa ja arvokasta.
Chatissa puhutaan paljon itsemurhasta ja itsetuhoisuudesta, mutta meille tulee myös nuoria kertomaan, että “nyt teen välipalaksi maailman isoimman voileivän”, tai että “tein just läksyt”. Meidän työmme ydin on tarjota kuulluksi ja kohdatuksi tulemisen kokemusta. Sen myötä nuori voisi ehkä ensi kerralla uskaltaa sanoa asiasta myös omalle lähipiirilleen, että teki juuri maailman isoimman voileivän, että katsokaa ja ihailkaa mua ja mun voileipää.
Yksi nuori on kertonut, että hänellä on ollut päivystäjän kirjoittama chattiviesti hänen puhelimensa taustakuvana. Chateissa tarjotaan tosi konkreettista apua. Nuori voi käydä esimerkiksi kuukauden verran pohtimassa, miten voisi kertoa jollekin lähipiirin aikuiselle, että on viillellyt – mitä hyvää siitä voisi tapahtua, mitä pahaa, mitä jos hänen vanhemmat saisivat tietää. Me kirjoitetaan nuorten kanssa yhdessä Wilma-viestejä. Sen jälkeen nuori menee kuraattorille ja tulee myöhemmin kertomaan, että he sopivat, että hän käy siellä parin viikon välein.
Palvelumme on saavutettavaa ihan jokaiselle, jolla on käytössään edes jotenkin toimiva nettiyhteys. Joskus netissä tehdyn työn arvoa vähätellään – että miten jonkun Wilma-viestin kirjoittaminen on muka hankalaa. No sitten voi miettiä, että jos mulle on aikuisena helvetin jännittävää soittaa autokorjaamoon ja pyytää tuulilasin vaihtoa, niin voi miettiä vaan, miten vaikeaa nuorelle voi olla kertoa omasta pahasta olostaan. Ei se ole helppoa, ja siksi me autamme.
– Siru Vehviläinen, verkkokriisityöntekijä Sekasin-chatissa