Veera Jokela, koulunuorisonohjaaja

“Yksi turvallinen aikuinen voi olla käänteentekevä syy sille, että lapsi haluaa tulla kouluun.”

Vuonna 2011 omat vanhempani ovat perustaneet perhekodin. Omaa identiteettiäni määrittää paljon se, että olen elänyt elämäni niin, että ympärilläni on elänyt meille sijoitettuja lapsia. Arjessa se tarkoitti sitä, että olen jakanut vanhempani sijoitettujen lasten kanssa. 

Perhekodin biologisena lapsena on sekä joutunut, mutta myös saanut jakaa omat vanhempansa. En koe, että olen ollut hirveän omistushaluinen omista vanhemmistani. Ympäristöni on ollut aina tosi turvallinen jakaa – yläkerrassamme asui mummoni ja pappani, ja kuuntelevan aikuisen tarpeessa pystyin hipsimään yläkertaan juomaan teetä heidän kanssaan. Sijoitetuista lapsista tuli minulle kavereita, ja minusta oli kivaa, että oli omanikäistä seuraa. Isän kainaloon mahtui kyllä useampi, ja tarvittaessa osasin kyllä ottaa omaa tilaa myös. Merkityksellisintä minulle tässä perhekotiarjessa on ollut, että yhdestä meille sijoitetusta lapsesta on tullut minulle kuin oma sisko. Ilman meitä, hänellä ei olisi ollut lainkaan turvallista kotia, jossa kasvaa.

18-vuotiaana aloin välillä sijaistamaan vanhempiani perhekodissamme, ja toimin nuorten ohjaajana. Tein esimerkiksi ruokaa ja kyyditsin heitä menoihin sekä opetin heille ratsastusta. Koen, että elämäni on vain ohjautunut nuorisoalalle, enkä varsinaisesti tiennyt, mitä lähdin opiskelemaan, kun myöhemmin lähdin opiskelemaan yhteisöpedagogiksi. Yhteisöpedagogiksi valmistumisen jälkeen sain paikan koulunuorisonohjaajana, johon kuului myös harrastusohjaamista. Koulunuorisotyön ohella työskentelin 5.-9. luokkalaisten kanssa, mutta harrastusohjaamisen myötä työskentelin myös nuorempien kanssa. 

Koulunuorisonohjaajana palkitsevinta on palaute, jota olen saanut suoraan nuorilta. Työssäni menen koululla sinne, missä nuoret ovat. Käyn tunneilla tai kohtaan nuoret käytävillä. Olen läsnä tilanteissa, joissa nuorilla on aikaa ja mahdollista jutella kanssani. Olen aikuinen, jolle voi jutella ihan arkisista asioista, vaikka omaa vuoroa tai ohjeistusta odottaessa kuvataiteen tunnilla.

Kerran yksi kiusattu nuori sanoi, että “joskus ei kiinnosta tulla kouluun, mutta kun näkee sut käytävällä, niin tulee tosi hyvä mieli.” Mietin silloin, että olisi voinut sanoa samat sanat hänelle. Mua ei ärsytä yhtenäkään aamuna tulla töihin, koska tämä työ antaa niin paljon. Nuoret ovat tehneet minusta avoimen ja kuuntelevan – he ovat kasvattaneet minua ihan kauheasti. Olen saanut palautetta, että “kiitos tosi paljon, kun tuut tunneille, muistat asioita joista jutellaan ja oot oikeesti kiinnostunut meiän elämästä”. 

Kaikki eivät aina näe koulunuorisotyöntekijöiden roolin merkitystä. Voidaan ajatella, että me vain “hengaillaan” käytävillä – että mikä on se oikea työ. Kun nimenomaan se käytävälläkin tehty työ on sitä oikeaa työtä. Siellä on ne nuoret, jotka eivät mene oppitunnille, jotka saatetaan nähdä luokassa “ärsyttävinä härvääjinä”. Mutta ne on juuri niitä tyyppejä, jotka tarvitsevat meitä. Yksi turvallinen aikuinen voi olla käänteentekevä syy sille, että lapsi haluaa tulla kouluun. 

— Veera Jokela, koulunuorisonohjaaja, Jyväskylä